Heipparallaa!

Viimeisestä onkin ehtinyt kulua melkoinen tovi, ainakin mitattuna sillä, kuinka paljon olen tässä ajassa nähnyt, kokenut ja oppinut uutta. Se on tietysti hienoa. Aivan helppoa ei kaikki ole kuitenkaan ollut…

Kirjoittelen tätä huoneessani Tashkentissa, jonne saavuin eilen, sunnuntai-iltana. Lähdin Urgenchista viime torstaina, oleilin kolme päivää Samarkandissa ja kävin kansainvälisillä musiikkifestivaaleilla, mikä olikin uskomaton kokemus, mutta sitä ennen pitää kertoa viimeisistä viikoista töissä.

Viimeisen jälkeen vietin vielä muutaman päivän kirjoittaen diplomityöni teoriaa, koska ohjaajani oli sitä niin vaatinut. Sain sen valmiiksi ja lähetin sen ohjaajalleni ja samalla kirjoitin, että mielestäni on aika aloittaa kenttätyöt tehokkaammin, olenhan jo viettänyt suurimman osan ajasta toimistossa, mitä voisin kyllä tehdä Suomessakin. Syystä, jota en millään voinut ymmärtää hän vastasi minulle yksirivisellä viestillä ”tee ihan mitä haluat”, eikä halunnutkaan kommentoida teoriaa, vastata kysymyksiini tai antaa mitään vinkkejä kenttätöihini. Minun oli jatkettava ilman ohjaajaa…

Samaan aikaan ilmaantui ongelmia assistenttini kanssa. Hän myöhästeli tolkuttoman paljon ja lopulta sairastui eikä vastannut puhelimeen kokonaiseen viikkoon. Menetin siinä monta päivää, mutta onneksi tutun kautta löytyi uusi, aivan mahtava assistentti, jonka kanssa saimme tehtyä kenttätyöt tehokkaasti alusta loppuun.

Tavallinen työpäivä kului seuraavasti:

Lähdimme Urgenchista Gurlenin alueelle Eshimgeronin kylään seitsemältä aamulla. Ennen kahdeksaa saavuimme Tulibain (WUA:n eli vedenkäyttäjäyhdistyksen työntekijä, johtava ”mirab”) luo, saatoimme juoda kupilliset teetä kun hän valmistautui lähtöön. Sitten otimme polkupyörät allemme ja valitsimme yhden kanavista tai kollektoreista (kanava pelloilta poistuvaa vettä varten) ja lähdimme ajelemaan sitä pitkin. Otin kuvia erinäisistä pumpuista, porteista ja putkista. Kanavien varrella pistäydyttiin välillä jonkun maanviljelijän tai puutarhanomistajan luona haastattelemassa. Jos kello läheni lounasaikaa saatoimme jäädä lounaalle. Toisinaan lounastimme Tulibain luona. Noina päivinä saatoimme nukkua myös puolen tunnin päiväunet. Toisinaan istuimme WUA:n toimistossa haastattelemassa heidän henkilökuntaansa ja muutaman kerran kävimme valtion vesi-instituutissa haastattelemassa ja kaivelemassa tietoja.

Parhaimmillaan ajoimme päivässä pyörällä 25 km pitkin kuoppaisia hiekkateitä. Hiekka oli tulikuumaa ja upottavaa kuin savi. Joskus mietimme assistenttini Kudratin kanssa, että olisi varmasti riemukasta ajella noilla teillä sateen jälkeen… Nuo päivät olivat melkoisen hikisiä ja tuskaisia. Päivän päätteeksi viiden aikaan autonkuljettajamme haki meidät kotiin. Noiden matkoineen 11-tuntisten päivien jälkeen kirjoittelin vielä haastattelut koneelle. Siitä huolimatta nuo päivät tuntuivat inhimillisemmältä kuin 10 tunnin päivät toimistossa.

Kaksi viikkoa ennen suunnittelemaani lähtöpäivää ennen sain kuulla, että viimeiselle viikolle osuisi maan itsenäisyyspäivä, jonka lähettyvillä ihmiset ovat huonosti tavoitettavissa. Niinpä päätin, että lähden tuoksi viimeiseksi viikoksi jo Tashkentiin katsomaan itsenäisyyspäivän juhlallisuuksia, kun muutenkin näytti, että saisin työni valmiiksi aikaisemmin. Sitten kuulin, että Samarkandin kerran kahdessa vuodessa järjestettävä kansainvälinen kansanmusiikkifestivaali alkaa viimeisen viikkoni tiistaina ja päättyy lauantaina. Tein uusintasuunnitelman ja päädyin lähtemään Urgenchista jo torstaina. Kudrat jäi vielä tekemään pari haastattelua dippaani varten, hänellä oli työsopimus seuraavan viikon maanantaihin asti (eli se loppuu tänään).

Torstai oli haikea työpäivä. Paljon hyvästejä ja pikkuinen kaaos työasioiden kanssa. Kaikki kuitenkin järjestyi. Ennen lounasaikaa kävin viemässä Tulibaille kassillisen keksejä ja makeisia ja pyysin osoitteen, että voisin lähettää jotain Suomesta. Tulibai ajeli meidän kanssa pyörällä (ja toisinaan autolla) usean viikon aamusta iltaan ilman minkäänlaista vastinetta käyttämälleen ajalle… Hän oli aivan korvaamaton apu! En toki ole ensimmäinen jota WUA:n henkilökunta on auttanut. Vastineeksi projektimme lahjoitti WUA:lle jonkun vanhan tietokoneenrakkineen, josta oli kiinnostunut lähinnä heidän työskentelyhaluton kirjanpitäjänsä, jonka mielestä koneen tärkein ominaisuus tuntui olevan se, että sillä voisi kuunnella musiikkia… heh.

Pitää vielä erikseen kiitella ja ihmetellä Gurlenin alueen Eshimgeron-kylän ihmisiä. Niin ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä saa etsiä. Jokainen vastaantulija suorastaan vaati, että tulisimme lounastamaan heidän taloonsa. Ja kerran Kudratin pyörästä katkesi ketju (itse asiassa vastaavia ”pikku” ongelmia meillä oli pyöriemme kanssa noin kilometrin välein). Kaksi parikymppistä poikaa pysähtyivät mopollaan kohdallemme ja yrittivät ensin kaikin keinoin auttaa korjaamaan pyörää. Kun se ei onnistunut, he käskivät Kudratin hypätä pyörän selkään, ottivat hänen kädestään kiinni ja hinasivat mopollaan Kudratin parin kilometrin matkan määränpäähämme minun ja Tulibain seuratessa pyörillämme perässä

Mutta siis torstaina neljän aikaan lähdimme toimistolta. (Sitä ennen kuulin, että ohjaajani oli irtisanoutunut projektista… Näyttää siis tosiaan että olen ilman ohjaajaa nyt.) Kuljettajani ja Kudrat neuvottelivat minulle hinnan ja paikan pikkubussista. Istuin odottelemaan, että pikkubussin kuljettaja keräsi auton täyteen ihmisiä. Ensin näytti, että autossa on hyvin tilaa, kunnes huomasin, että hassut pikku penkit ovat tosiasiassa jaettu kahteen, jolloin istuin ensimmäisessä rivissä kuljettajan takana kolmen muun ihmisen kanssa ja tietysti keskellä. No, seura oli ainakin ihan mukavaa. Nukkuminen ei kuitenkaan ollut mahdollista. Keskellä yötä pysähdyimme syömään. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja varasin siksi aikaa kaikki neljä penkkiä ja nukuin pari-kolme tuntia. Muut nukkuivat ruuan jälkeen ravintolassa lattioilla ja tapchaneilla (sellaisia uzbekistanilaistyylisiä neliön muotoisia terasseja)

Matkan varrella oli useita tiesulkuja joissa poliisit tarkastelivat papereita ja kerjäsivät lahjuksia. Matkustajat ihmettelivät minulle ääneen miksi ihmeessä heillä on moisia oman itsenäisen maansa sisällä. Tiesulkuja oli maansisäisten alueiden rajoilla, mutta myös aivan sattumanvaraisissa paikoissa sekä siltojen molemmissa päissä. Ensimmäisellä tiesululla meidän täytyi pysähtyä muiden autojen ajaessa läpi melko vaivatta. Kysyin muilta matkustajilta miksi meidän täytyi pysähtyä. He sanoivat, että kuljettajamme ei halua maksaa.

Pian tämän jälkeen poliisit (kaikilla käsiaseet lanteilla ja yhdellä konekivääri kädessä koko ajan) kaivoivat jostain pienehkön puulaatikon, avasivat sen automme edessä ja tulivat vuorotellen ottamaan sen sisällöstä valokuvia ja kirjoittelivat jotain papereihinsa. Kyselin taas matkustajilta mitä on meneillään. He sanoivat, että poliisit yrittivät esittää, että laatikko on peräisin meidän autostamme ja että siellä on jotain laitonta sisällä. Pian paikalle tuli vielä armeijan auto ja arviolta kymmenen sotilasta jotka myöskin pyörittelivät päitään laatikon nähtyään. Lopulta meidän täytyi kääntyä takaisin ja kiertää arviolta sata kilometriä ja mennä toista tietä. Muista tiesuluista selvisimme toisinaan pienellä odottelulla tai pienellä rahasummalla. Näitä ”turvatoimia” tehostetaan kuulema aina kun itsenäisyyspäivä lähestyy.

Pikkubussimme oli menossa Tashkentiin ja minä puolestani Samrkandiin. Yhdeksän aikaan aamulla saavuimme Samarkandiin. Puhe oli ollut että minut jätettäisiin keskustaan ja kysyin perillä epäluuloisen näköisenä josko tämä maantienvarsi mahtaa olla keskusta… Eihän se tietenkään ollut, seurueella oli kiire jatkaa Tashkentiin ja ennen kuin ehdin kauheasti ymmärtää mitä tapahtui olin rinkkani kanssa jossain tienposkessa. Myöhemmin osoittautui että tuo tienvarsi oli taksiasema. Alle vartissa olin hotellissani. Nukuin muutaman tunnin ja valmistauduin lähtemään festareille. Hotellin henkilökunta vakuutteli minulle, että paikalla täytyy olla kaksi tuntia aikaisemmin, jotta pääsee sisään. Vain 500 ensimmäistä pääsevät sisään.

Olin paikalla jo neljän jälkeen. Menin läpi turvatarkastuksen ja sanoin kysyttäessä että olen Suomesta. Hengailin paikalla, Registanissa, kamerani kanssa ja otin kuvia ja katselin kun esiintyjät valmistautuivat festivaaliin. Myöhemmin selvisi, että he olivat luulleet minun olevan joku esiintyjistä. Registaniin kun täytyy normaalisti maksaa sisäänpääsymaksu. Sitten yksi poliiseista tuli kauppaamaan minulle lippua konserttiin. En ostanut, kun olin kuullut että festivaalin tulisi olla kaikille ilmainen. Sain asiaan varmistuksen myöhemmin. Sitten samainen poliisi halusi viedä minut minareetin huippuun katsomaan festivaalia. Sanoin, etten ollut kiinnostunut, että ehkä kiipeän minareettiin huomenna. Poliisi vakuutteli, että minareetti suljetaan huomenna kuukaudeksi restaurointitöiden vuoksi… (aivan, kesken festivaalin restauroivat täysin ehjää minareettia…)

Kellon lähestyessä viittä minulle tuli pahaksi onnekseni jano. Muuten olisin säästynyt vaivalta jonotella ja selitellä…. Olin kävelemässä kahvilaa kohti kun huomasin, että poliisit tyhjensivät kahvilan ja koko alueen ihmisistä ja minunkin olisi sitten todella pitänyt valehdella kuuluvani muusikoiden ryhmään saadakseni jäädä. Sanoin haluavani jäädä katsomaan festivaalia. Poliisit sanoivat että minun täytyy ensin poistua alueelta ja sitten tulla takaisin. Kävelin pois alueelta paikallisten ja poliisin kanssa pitkin katua.

Kun olimme sisäänkäynnin kohdalla katua huomasin kioskin josta kävin hakemassa juotavaa. Tuona aikana saattue oli ohittanut n. 2 metrin verran sisäänkäynnin kohdan. Minua kiellettiin palaamasta. Kuulema katu suljettiin nyt 10 minuutiksi. Sitten voisin tulla takaisin. Pyysin saada siinä tapauksessa jäädä odottamaan, kun mielestäni oli järjetöntä kävellä ensin väärään suuntaan 10 minuuttia ja sitten palata takaisin. Etenkin kun sisäänkäynnillä alkoi jo olla jonoa. Se ei tietenkään käynyt päinsä. No jossain vaiheessa livahdin kadulta kävelytien puolelle ja lähdin kävelemään takaisin päin, kohti sisäänkäyntiä. Kävelytie päättyi – kuinkas ollakaan – sulkuun täynnä poliiseja. He päästivät minut kuitenkin sulun ohi jonoon. Jouduin tosin vakuuttelemaan moneen otteeseen, etten ole uzbekistanilainen?? Paikalliset eivät päässeet sisään ilman lippua. Ja lippuja saivat jotkut harvat ja valitut yhteiskunnan hyväosaiset (?) kaupungin pormestarilta (hokimiat).

Itse festivaali oli kyllä hieno ja näkemisen arvoinen. Edustajia oli tuona päivänä Ruotsista, Latviasta, Irakista (edustaja voitti kilpailun etukäteen), Mongoliasta, Etelä-Koreasta, Saksasta, Kiinasta, Turkista, Uzbekistanista ja Venäjältä. Erityisen hyviä olivat Venäjän, Latvian, Mongolian ja Etelä-Korean kokoonpanot. Mongolian esitys oli toiseksi viimeinen ja se keskeytettiin katkaisemalla ääni mikrofoneista ja esiintyjät häädettiin lavalta. Ilmeisesti järjestäjät olivat huolissaan siitä, että ihmisiä poistui paikalta jatkuvasti ja Uzbekistan ei ole vielä esiintynyt. Lähdin paikalta viimeisen esityksen loppupuolella. Onneksi hotellini oli aivan lähellä. Silti pelotti kävellä siinä kymmenien poliisien reunustamalla kadulla lähes yksin pilkkopimeässä.

Lauantaina söin aamupalaa taiwanilaisen naisen kanssa. Hän kertoi olleensa myös paikalla festivaalilla ja vertailimme kokemuksiamme. Hän oli ollut Samarkandissa festivaalin alusta lähtien ja kertoi, että ensimmäisenä päivänä poliisit eivät olleet päästäneet ketään alueelle, koska presidentti oli ottanut osaa juhlaan. Aamupäivällä lähdin kiertelemään 2750-vuotta vanhan Samarkandin upeita nähtävyyksiä. Turisteja oli yllättävän paljon monista maista ympäri Eurooppaa ja Aasiaa. Oli ihan jännä olla välillä sellaisessa paikassa Urgenchin jälkeen. Olen silti tosi iloinen, että olen saanut nähdä noiden upeiden moskeijoiden ja mausoleumien lisäksi palan uzbekistanilaista kyläelämää, tavannut upeita ihmisiä ja syönyt heidän kanssaan, ihmetellyt puuvilla- ja riisipeltoja ja valtavia kastelukanavia.

Illalla halusin ottaa jälleen osaa festivaaliin, mutta nyt paikalle ei päästetty ketään ilman virallista hokimiatin kutsua. Pitkän selitystulvan jälkeen pääsin katsomaan juhlallisuuksia parin sadan metrin päähän, mutta paikalta ei nähnyt eikä kuullutkaan juuri mitään. Muuten ihmiset saivat ”ihailla” tuota festivaalia kilometrin päästä, jossa heillä olikin omat varjojuhlat suihkulähteen ympärillä. Poliisit vaikuttivat olevan oikeasti pahoillaan, etteivät voineet päästää minua (ja muita) sisään. Huhu kiersi, että presidentti olisi ottamassa jälleen osaa festivaaliin. Poliisit kehoittivat minua katsomaan festaria televisiosta. Pimeän tultua palasinkin hotelliin ja pyysin saada katsoa tv:tä. Osoittautui, että perinteestä poiketen festivaalia ei näytetty enää edes televisiosta.

Juttelin hetken hotellin henkilökunnan kanssa. He harmittelivat kanssani, etten päässyt sisään juhlaan, mutta jatkoivat, että he eivät itse ole päässeet koskaan lähellekään festivaalia. Koska he tiesivät minun työskennelleen unescon rahoittamassa projektissa, me ihmettelimme yhdessä kuinka on mahdollista että unescon järjestämään ulkoilmakonserttiin ei päästetä juuri ketään sisään. Samaan hengenvetoon he kertoivat katkerina heidän asuinalueensa ympärille rakennetusta kuusi metriä korkeasta tiilimuurista, joka oli pystytetty pari kuukautta aiemmin parissa viikossa. Kävin seuraavana päivänä ihmettelemässä muuria. Eri väriset ja tyyliset yksikerroksiset talot sen sisällä (hotelli mukaan lukien) eivät varmaankaan sopineet keskustan tyyliin ja siksi muuri oli päätetty rakentaa ja sulkea talot sen sisällä päivänvalolta. Täällä ei ilmeisesti erityisemmin haluta informoida asukkaita, saati sitten kysellä mielipidettä.

Sunnuntaina jatkoin nähtävyyksien parissa. Joissain paikoissa ovilla keksittiin sisäänpääsyhintoja aivan sattumanvaraisesti ja tuntui että jokaisesta mulkaisustakin jotain historiallista rakennusta päin piti maksaa euro tai pari. Joissain paikoissa taas huijauksen maku oli lievempi. Samarkand on joka tapauksessa ehdottomasti näkemisen arvoinen kaupunki. Illalla jatkoin jaetulla taksilla kohti Tashkentia, jossa saan asua projektimme omistamassa asunnossa.

Matka tännekin oli aikamoinen kokemus. Kuljettaja ajoi koko matkan 120-130 km/h vaikka melkein koko matkan oli pikkopimeää, eikä teillä ole valoja ja lisäksi tiessä on kuoppia ja ihmiset ja eläimet ylittävät tietä aivan sattumanvaraisissa paikoissa milloin sattuu. Hirvitti. Jossain vaiheessa matkaa kuljettaja teki u-käännöksen toiselle kaistalle ja kääntyi jonnekin. Tämä tienpätkä jonnekin päättyi betoniesteeseen, jonka kuljettaja kiersi ja päädyimme ajamaan aivan tyhjällä tiellä. Ajoimme myöskin vastaantulevien kaistalla. Kaistojen välissä oli betoniaita, emmekä voineet vaihtaa tien puolta. Juuri ennen kuin auto tuli vastaan samalla kaistalla, oli betoniaidassa u-käännöskohta, josta pääsimme omalle kaistallemme. Ilmeisesti ajoimme kiertotiellä. Tien päässä poliisi pysäytti automme, jolloin kuskimme huikkasi tervehdykset ja poliisi ja kuskimme naureskelivat jotain ja sitten lähdimme jatkamaan matkaa…

Nyt mietin jäänkö kiertämään Uzbekistania vielä runsaan viikon ajaksi vai yritänkö aikaistaa paluumatkaani. Näillä näkymin olen poistumassa maasta 11.9. Mutta ainakin itsenäisyyspäivän 1.9 aion viettää täällä, kuin myös kaupungin syntymäpäivän 2.9. Saa nähdä kuinka lähelle juhlallisuuksia tällä kertaa pääsen… Kuulin, että etenkin jos presidentti ottaa osaa, niin tiet keskustan lähellä saatetaan sulkea kokonaan.

Toimistoelämää ja haaveilua

Elämä täällä etelässä jatkuu melko samanlaista rataa. Guesthousessa ihmiset lähtee ja palaa vuorotellen ja vähän väliä saadaan erinäisiä vieraita. Joka päivä sunnuntaita lukuunottamatta istutaan töissä se 10 tuntia, joten hirveästi muuta, etenkään mitään kiintoisaa, ei tapahdu. Poikkeuksena kyllä uzbekin kieliopinnot, tänään pyysin kaupassa suklaata uzbekiks

Ennen Aral-reissua pidin projektin jäsenille esittelyn dipastani. Siinä viimein selvisi, että mun suunnitelmat oli vähintäänki epäselkeitä. Meillä on myös ajoittain aika isoja kommunikointiongelmia mun ohjaajan kanssa, lähinnä koskien mun dippaa. Muuten tullaan kyllä hyvin toimeen. Toisinaan toivon että asia vois olla toisinpäin.

Esittelyn jälkeen tultiin joka tapauksessa molemmat siihen tulokseen, että mun tarvii vielä tehdä tätä paljon tylsempää puolta mun työstä, eli lukea teoriaa ja suunnitella kenttätyöt tarkemmin. Jotta pääsisin pian itse hommiin, oon lukenu ja kirjottanu tätä teoriaa työajan lisäksi myös iltaisin ja sunnuntaisin. Aika typerä vaihtoehto. Tänään yritän jättää koneen töihin ja rentoilla illalla… Onneks teoriaosuus alkaa olee pikkuhiljaa valmis. Toivottavasti myös mun ohjaajan mielestä.

Kaikesta huolimatta viime viikolla olin kolmena päivänä Gurlenissa, kylässä, jossa tutkin kastelujärjestelmää. Mulla on oma assistentti / tulkki, jonka kanssa meillä suju kenttätyöt tosi hyvin. Sain jo paljon tehtyä hommia noina kolmena päivänä ja nautin kenttätöistä tosi paljon. Siellä tuntee oikeesti tekevänsä jotain. Täällä toimistolla sen sijaan… no…

Alkaen tän viikon alusta meidän oli tarkotus muuttaa kylään asumaan yhden farmarin luo! Ihmiset siellä päässä odottaa meitä jo kovasti ja kyselee joka kerta että miksen jo jää. Mutta mutta… mun tulkki tuli kovin kipeäksi kuultuaan suunnitelman, eikä ole kohta viikkoon näyttäytyny toimistolla. Ilman tulkkia mulla ei valitettavasti ole siellä paljon tekemistä, joten jos mun tulkki ei parane pian, niin minulle hankitaan uusi projektin ulkopuolinen tulkki, mutta sillon muuttaminen ei tule kysymykseen ja mun täytyy jatkaa tutkimuksia ajamalla Gurleniin päivittäin autolla.

Pikkusista esteistä huolimatta mä jo kovin haaveilen asumisesta kylässä tekemässä töitä ja harjottelemassa kieltä. Siis oloissa joita kaikki muut vierastaa täällä ja pitää mua ihan sekopäänä. Siellä ku ei oo juoksevaa vettä (eikä puhdasta vettä ylipäänsä, juomavesi on suolasta), ei sisävessaa, ei ketään kokkaamassa, ei autoa; kulkeminen tapahtuu jalan ja polkupyörällä… Mut ah tää ykstoikkosuus on niin musertavaaaaa! Joka päivä on samanlainen (piristävinä tekijöinä joskus käynnit kentällä, vaikka siellä onki tuskasen kuuma), aina liian paljon ruokaa aamuisin ja iltasin ja sitten tätä kököttämistä toimistolla, kunnes pääsee guesthouseen tuijottaa yliväsyneenä seiniä. Ah, unohdin mainita viikon piristyksen, eli joka toinen päivä töiden jälkeen raajojen heiluttelua sheipingissä…

Lepää rauhassa, Aral

Araljärvi oli ennen maailman neljänneksi suurin järvi. Sitten sen laskujokien kustannuksella päätettiin turvata Neuvostoliiton puuvillan tuotanto ja vesi johdettiin valtaviin kastelukanavaverkostoihin. Tarina on monille jo erittäin tuttu ja niin surullinen, että me ihmiset (etenkin me länsimaalaiset) jaksamme surkutella tilannetta vuosikymmeniä. Ainakin 80-luvulta lähtien paikalla on toiminut useita kansainvälisiä avustusprojekteja, meidänkin projektimme kattojärjestö on ifas, suomeksi kansainvälinen rahasto araljärven pelastamiseksi.

Kaikkien näiden projektien ja miljoonien ja taas miljoonien eurojen tuloksen voitte nähdä esim. englanninkielisen wikipedian satelliittikuvista, Aral 1989 ja Aral 2008. http://en.wikipedia.org/wiki/Aral_Sea Paikallisia jo enimmäkseen naurattaa tämä avustustyö. Sanovat, että jos jokainen ulkomaalainen avustustyöntekijä toisi pullollisen vettä mukanaan, niin kenties Araljärvi olisi pelastettu… Nythän tilanne on tavallaan päinvastainen, me vaadimme saada juoda pullotettua vettä, kun meidän herkät vatsamme eivät kestä…

Toisaalta uskon, että ne miljoonat eurot olisi voinut käyttää vielä paljon huonomminkin, vaikka aseisiin. Taustalla leijuva ajatus on kuitenkin auttaa. Ongelma on se, että tänne tuleva länsimaalainen on kuitenkin paikalla täysi turisti jopa vuosia ennen kuin tilanne todella valkenee. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen sekasorto ei ole vielä ohi. Venäjän ja Neuvostoliiton ajan vaikutukset yhdistettynä keskiaasialaiseen siitä täysin poikkeavaan kulttuuriin ja nyt lisäksi länsimaista vyörynyt kaupallistuminen ja vapaat markkinat tekevät tilanteesta vähintäänkin monimutkaisen. Alueen ihmiset kärsivät korruptiosta, byrokraatiasta ja tiedotuksen ja sananvapauden puutteesta. Avustustyöntekijä huomaa ennen pitkää, että näihin ongelmiin olisi saatava muutos ensin, ennen kuin voidaan ryhtyä pelastamaan ympäristöä.

Mitä sitten tulisi tehdä? Paras ehkä mitä voimme tehdä on tuoda täkäläisiä ongelmia esiin kansainvälisesti. Jospa jossain vaiheessa maan johto kokisi tarpeeksi tärkeäksi tehdä jotain ympäristön kriittiselle tilalle. Neuvostoaikaisia päättäjiä tuskin tilille saadaan… Itse olen tutkimassa täällä ovatko kastelukanavat hyvässä kunnossa ja jos niitä on tarvetta uusia, niin miksi. Johtopäätös on pääteltävissä tosin vaikka suoraan kartasta: ei ainakaan siksi, että sillä pelastettaisiin Aral. Vaikka kanavaverkosto olisi puhdasta kultaa, niin se johtaisi veden pois tuosta järvestä. Ainoa keino pelastaa järvi “luonnollisesti” olisi olla johtamatta kanaviin vettä, jolloin suurin osa ihmisistä menettäisi toimeentulonsa ja koko alue muuttuisi hiekkaerämaaksi. Varsin valoisa vaihtoehto.

Nyt kun se vielä on mahdollista, järjestin itselleni ja itävaltalaiselle Andrealle kahden päivän reissun Aralille. Aloitimme järjestelyt pari viikkoa sitten, jolloin aloimme kysellä reissun hintoja. Matka rantaan on pitkä, eikä perille johda tietä. Matkaa tulee täältä 700 km, josta arviolta 200-300 km tiettömiä teitä. Tuolla välillä ei myöskään ole bensa-asemia, kauppoja, ihmisiä, puhelinverkkoa… Siis mitään. Paras tarjous tuli suhteilla ja kanssamme matkaan lupautuivat lähtemään kaksi karakalpakkia, opas Davlet ja ajaja Halavai.

Perjantaina iltapäivällä aloimme matkan viimeiset valmistelut. Pyysimme toimistolta mukaan gps-laitteen (jota emme koskaan käyttäneet kun oppaallamme oli oma), kylmälaukun ja suuren kanisterin ottaaksemme vettä mukaamme (peseytymiseen, käsien pesuun…) Sitten meidän täytyi ilmoittaa YK:lle reissustamme, koska meillä on UNESCO:n viisumit, ja viimeisenä, ostaa matkalle ruokaa ja juomaa. Lisäksi meidän piti vaihtaa riittävä määrä rahaa ja hoitaa muitakin pieniä käytännön asioita. Perjantai-iltana kokosimme työpäivän päätteeksi puolikuolleina tavaroita mukaamme ja valmistelimme ruokatarpeet ja pesuvedet. Lauantaina klo 5 taksi saapui hakemaan meitä Karakalpakstanin pääkaupunkiin, Nukusiin.

Taksikuljettajan kanssa tovin rupateltuamme nukahdimme ja heräsimme Nukusissa. Davlet ja Halavai tulivat vastaan ja nostivat tavaramme uuden uutukaisen lavallisen toyotan kyytiin ja sitten lähdettiin. Karakalpakstan on todella karu näky, mitä lähemmäs järveä mennään, sitä karummaksi maisemat muuttuvat. Puuvillapellot ovat kuivia, paikoittain pelloilla ei kasva mikään ja kaikkialla on kasoittain suolaa. Kylissä jotka ennen elivät kalastamalla Aralilla ovat kuolleita. Kysymykseen siitä millä ihmiset noissa kylissä nykyään tulevat toimeen vastaus oli, että he harjoittavat maataloutta. Siis hiekalla? No, siellä samaisella hiekalla oli kylien “onneksi” (??) myös kansainvälisiä öljy-yhtiöitä ryöväämässä loputkin, mitä maaperästä löytyy.

Muinakissa, järven eteläpäässä sijaitsevassa kylässä, vierailimme katsomassa Aralin muistoksi pystytettyä monumenttia ja ihmettelemässä espanjalaisten “ihmeellistä rallia”, jos tiedätte sen tv-shown… Kävimme teellä Davletin siskon luona ja sitten jatkoimme ajomatkaa kohti tiettömiä teitä. Muinakin jälkeen toinen turistiauto liittyi retkueeseemme. Ranskalainen tyttö, australialaispariskunta sekä singaporelainen tyttö kuljettajineen ajoivat perässämme, koska Davletilla oli gps-laite eikä oikeaa tietä ole helppo löytää ilman.

Muinakista matka jatkui pitkin entistä Aralin pohjaa, josta jonkun matkan päästä nousimme ylös entiselle rannalle jyrkkää mäkeä pitkin. Loppumatonta autiomaata riitti. Sitten Aral alkoi siintää horisontissa, niin syvänsinisenä. Niin ahtaalle ajettuna ja silti kauniina… Ajaminen pitkin pomppuista autiomaata oli uuvuttavaa ja matka tuntui välillä kestävän ikuisuuden. Välillä pysähdyimme kuvaamaan. Toisen turistijoukon jätimme 80 km etelämpään, itse jatkoimme matkaa.

Iltakuuden aikoihin aloimme laskeutua kohti järveä. Näky oli todella surullinen ja kaunis, yhtäaikaa. Keräsimme matkalla kuivuneita oksia nuotiota varten. Perillä Davlet ja Halavai alkoivat heti kokkaamaan. Me säntäsimme uimaan. Pohja oli upottavaa, mutta tasaista savea. Vesi oli lämmintä, mutta aivan järkyttävän suolaista. Suolapitoisuus on nykyään wikipedian (tuon tunnetun luotettavan tietolähteen) mukaan 100 g/l, normaalin meriveden 35 g/l, Itämeren muistaakseni 15  ja kuolleen meren 300-350. Huulia ja silmiä poltti. Vesi kannatteli uskomattoman hyvin, uiminen oli hankalaa kun vesi nosti vartalon pintaan!

Uinnin jälkeen iho oli kuin kuivattua kalaa, onneksi tosiaan oli se vesisäiliö mukana. Pukeuduimme ja kävimme valmiiseen pöytään. Iltaa vietimme nelisin miettien Karakalpakistanin tulevaisuutta ja surren järven kutistumista. Suru oli todella käsinkosketeltavaa näiden kahden karakalpakin seurassa. Ilta pimeni ja meillä oli todella tunnelmallista. Aral liplatti taustalla ja ruoka oli hyvää. Sitten taivaalle alkoi kerääntyä pilviä. Kohta salamat alkoivat välkkyä. Tarkoitus oli nukkua ulkona, joten sade ei kuulunut suunnitelmiimme. Siirsimme tavaroita hiljalleen autoon.

Kun sade alkoi, siirryimme kaikki sisään. Avolavallisessa autossamme oli ainoastaan se huono puoli, että nyt istuimme kaikkien tavaroiden kanssa sisätiloissa. Sade ei kuitenkaan kestänyt kauaa ja Davlet ja Halavai pystyttivät meille teltan, jossa me väsyneet nukuimme todella hyvät unet Aralin pauhatessa taustalla.

Aamulla jätimme pitkät hyvästit ja nautiskelimme hyvän aamupalan ennen kuin käynnistimme taas moottorin. Matkalla takaisin tuolta puhelimen ulottumattomista emme selvinneet täysin kommelluksitta. Laskeutuessamme takaisin Aralin entiseen pohjaan, kohti Muinakia, autosta puhkesi kumi. Onneksi meillä oli tietenkin varakumi mukana, joten ongelman ratkaisuun tarvittiin vaan hermoja, työtä ja aikaa. Koko reissun ajan sää oli hyvä, päivälämpötila oli vain +35 ja yö viileähkö. Entinen järvenpohja oli todella liukas ajaa, koska se oli yöllä kastunut. Kerran suistuimme tieltä ja liukastelimme tielle poikittain. Onneksemme emme joutuneet työntämään, vaikka renkaat lipsuivat kulkiessamme koko ajan.

Loppumatka sujui sitten vaan autossa istuen ja ilman kommelluksia. Kun puhelin alkoi taas toimia, selvisi, että YK:n turvallisuusosaston henkilöt olivat yrittäneet tavoitella jo hyvän tovin ja olivat soitelleet kaikki “kollegamme” läpi. Saimme heidät rahoitettua, että kaikki on kunnossa.

Aral jää muistoihin.

ps. Jos joku suunnittelee reissua Uzbekistanin puoleiselle Aralille, niin minulta saa Davletin yhteystiedot. Voin suositella häntä lämpimästi. Matkatoimisto halusi periä samasta reissusta yli neljä kertaa enemmän.

pps. Lisään kuvia piakkoin samaan osoitteeseen: http://picasaweb.google.com/viivimoll

Voiko kuumuuteen tottua?

Heipsansaa.

Niin, voikohan kuumuuteen tottua…? Paikalliset ehdottaa yleensä mut nähtyään, että viettäisin enemmän aikaa ulkona, etten näyttäisi niin sairaalta. Ei auta, että selittää, että mun iho ei yksinkertasesti rusketu vaan ainoastaan palaa ja sitten irtoaa… Valkoisuus on muitta mutkitta ulkoilman puutetta

Kuumuus jatkuu ja alkaa olla todella sietämätöntä. Lisäksi kaikki vatsapöpöt leviää hurjaa vauhtia. Guesthousessa kaikki on vuorotellen kärsineet niistä ja jopa uzbekistanilaiset valittelee vatsakipuja. Mä olen toistaseks selvinny pelkällä järjettömällä väsymyksellä, joka vaivaa koko ajan. Tuntuu, että voisin koska vaan mennä nukkumaan ja nukkua 12 tuntia putkeen. Ihan sama olenko just heränny vai menossa nukkumaan.

Sitä kuumuutta kun ei pääse oikein koskaan karkuun, makuuhuoneidenkin lämpötilat liikkuu 30 celsiusasteen molemmin puolin, kerran mitattiin. Mun huone pääsi isoimpaan lukemaan, +31, sen jälkeen muutin alakertaan lattialle nukkumaan. Sekään ei auta, oon nyt pari kertaa kastellu lakanat kylmällä vedellä ja nukkunu niissä. Jotkut väittää että siitä voi tulla kipeäksi, en tiedä, mutta silleen olen kyllä nukkunu vähän paremmin. Aamuun mennessä lakanat on jo aivan rutikuivat. Nukkuma-aikaa jää yleensä kuutisen tuntia…

Työrytmi on ihan käsittämätön. Kun istuu kuusi päivää viikossa kymmenen tuntia toimistossa, niin työteho on arvatenkin 100 % koko ajan. Toimisto on ainoa paikka (läheisen kaupan lisäksi) missä on ilmastointi täällä (tosin mun uudessa työhuoneessa ilmastointilaite toimii tosi vaihtelevasti), mutta päivä käy erittäin tylsäksi jos ei liiku täältä mihinkään. Niinpä koitan keksiä menoja niillekin päiville kun voisin istua sisällä. Siitäkin huolimatta siis, että autossa voisi vihtoa ja ulkona voisi paahtaa leivän kulkiessaan.

Noin ja valitukset sikseen.

Työni etenee koko ajan, olen tehnyt pari kyselyreissua mun tutkimusalueelle ja ens viikolla homma alkaa tehokkaammin. Nyt mulla on myös tulkki, joka lähtee ens viikon alusta lähtien mun kanssa reissaamaan. Ihmiset on kyllä avuliaita ja mukavan olosia, mut valitettavasti eivät yleensä halua / osaa puhua venäjää. Venäjäks esitettyyn kysymykseen vastaus tulee uzbekiks. Vaan sehän ei tahtia haittaa: Ens viikon tiistaina alkaa myös mun uzbekin kielen luennot! Mun yksityisopettaja on kumarainen ja hirmuisen lämpimän ja ystävällisen oloinen vanhempi herrasmies. Opettaja ihmetteli, että aion kuukaudessa oppia heidän kielensä, mutta toppuuttelin, että taidan tyytyä muutamiin fraaseihin ym…

Mitäs vielä.. Viikonloppu meni rauhallisissa merkeissä. Edellisenä viikonloppuna oltiin itse asiassa paikallisessa yökerhossa. Meidän porukka oli siellä entuudestaan tuttua, joten dj:n puheosuudet koostu lähinnä englanninkielisistä iskulauseista ja huudahduksista tyyliin: “Unescoooo!”, “Düsseldorf!”, “Berlin!”, “Bonn!”…

Viime viikon lauantaina sen sijaan lähdettiin katsomaan Khivan pimenevää iltaa Guntherin ja Andrean kanssa. Meillä oli siellä ihan leppoisaa, kierrettiin vanhat rakennukset uudelleen, Andrea ei ollut ennen käynyt Khivassa, ja sitten istuttiin syömässä uzbekistanilaistyylisessä vähän kalliimmassa ravintolassa, missä lasku kolmelta hengeltä saatiin juuri ylittämään 10 euroa. Sunnuntai kului lähinnä pakoillessa ulkoilmaa.

Ensi viikonlopuksi on suunnitteilla pientä ohjelmaa, siitä kerron sitten myöhemmin…

Nyt viimeistelen päivän hommat, huomenna menen katselemaan kanavia koko päiväksi. Väsyttää aika lailla, ei tosin niin pahasti kun väsyttäisi ellen olisi ollut aamupäivää kentällä. Työpäivän jälkeen aerobic. Aamulenkit on ollut pakko jättää, sillä aamuherätykset kuudelta osoittautuivat liian raskaiksi, kun sitten pitää istua iltakuuteen vielä toimistolla…

Satunnaista höpinää Khorezmin kuumuudesta

Salam aleikum!

Täällä sitä edelleen, samoissa rutiineissa. Maanantaiaamuisin pidetään ns. viikkopalaveri, jossa mm. varataan autot seuraavan viikon ajalle.  Kuusipäiväinen viikko on aika rankka kyllä, sunnuntaisin ollaan oltu tosi väsyneitä. Ja osa tekee mittauksia sunnuntaisinkin… Meillä muilla sunnuntait menee nukkuessa, siivotessa, pestessä pyykkiä.

Eilen käytiin meidän respantytön, Ritan, kanssa aerobicin jälkeen uimassa “stadikalla” eli paikallisen stadionin (missä myös aerobic pidetään) ulkoilma-altaassa. Altaaseen pääsee sisään tasatunnein ja heitetään ulos samaten, tasatunnein. Tunti uintia maksaa 1000 sumia, eli 0,42 euroa. Uima-altaassa oli meidän lisäksi parikymmentä kouluikäistä poikaa, äidit istuivat kiltisti katsomossa, paikalliset naiset eivät saa esiintyä julkisesti uimapuvussa. Rita kuuluu kaupungin venäjänkieliseen vähemmistöön, alkuperältään hän on korealainen.. Myöhemmin altaaseen saapui myös kaksi nuorta venäläistyttöä.

Kummallista oli, että uima-altaan reunalla oli pieni kioski josta sai ostaa virvokkeita ja olutta ja sen edessä hengaili arviolta 12-vuotiaita pikkupoikia juomassa olutta. Rita kertoo oluenjuonnin yleistyneen lasten keskuudessa viime vuosina, eikä sitä rajoita kenenkään toimesta, vaikka lain mukaan lapsille ei saa myydä. Sama koskee tupakointia. Tytöt eivät tietenkään harjoita moisia paheita (ainakaan julkisesti).

Koska uima-allasta ei ole rakennettu erikseen ajatellen, että sitä käyttäisivät sekä tytöt että pojat, (kylmä, nauhamainen) suihku otettiin samoissa (haisevissa) tiloissa poikien kanssa, mikä tuntui hiukan hassulta. Vaatteet vaihdoimme kuitenkin tietysti eri huoneissa.

Vesi oli sameaa, kahden metrin syvyisessä altaassa pohja ei ollut näkyvissä. Sameus johtunee veden sisältämästä maa-aineksesta, eikä vaikuttanut likaiselta, eihän sitä juomiseen ole tarkoitettu, joten uiskentelimme tyytyväisinä. Uinti viilensi tosi mukavasti, ja koko matkan kotiin (n. 20 min pikkubussilla) olo oli lähes normaali. Tavallisesti kun kuumuus nujertaa ihan täysin ja sitä vaan odottaa pääsevänsä sisätiloihin viileään.

Niin, naisilla täällä tosiaan on ihan erityinen asema kodin ja ehkä mahdollisesti torin välillä… Meidän projektissa tosin työskentelee melko paljon myös paikallisia naisia, en ole vielä päässyt selvyyteen kuinka se on mahdollista, yli 23-vuotiaat kun ovat kaikki täällä naimisissa (tai sitten on tapahtunut jotain todella kummallista). Meille vaaleaihoisille naisille täällä on kuitenkin suht helppoa, venäläiset ovat olleet näyttämässä täällä modernia pukeutumista ja moderneja tapoja jo kauan, joten meitä ei ihmetellä. Silti konservatiivista pukeutumista kannattaa noudattaa jos haluaa tulla kunnioitetuksi, eli esim työpaikalla ja kenttätöissä.

Mun ohjaaja, Iskandar, saapui viimein maanantaina. Iskandar on isokokoinen uzbekkimies, huumorintajuinen ja mukava, mutta varustettu aika perinteisellä uzbekistanilaisella ajatusmaailmalla, jos oikein tulkitsen näin lyhyen tuntemisen perusteella. Kokoustimme heti maanantaina koskien mun töitä täällä ja hänellä vaikutti olevan aika selkeä visio siitä, mitä tulisin tekemään. Tuli toisaalta vähän jyrätty olo, mutta toisaalta itselläni ei ollut yhtä selkeää kuvaa, eivätkä hänen ehdotuksensa olleet huonoja.

Iskandar otti muuten myös heti alusta puheeksi, että hänen mielestään minun pitäisi ehdottomasti jatkaa opintojani projektissa ja tulla tekemään väitöskirjani tänne. Olen yrittänyt kuumeisesti miettiä miksi hän sitä ehdotti ennen kuin on nähnyt minua töissä tai lukenut mitään pidempiä tekstejä mitä kirjoitan. Ehkä hänen ryhmässään ei ole riittävästi jatko-opiskelijoita?? Hän tuntuu saavan monelta taholta täällä hiljaista kritiikkiä, eikä kaikille tunnu olevan selvää mitä hän täällä oikein tekee / haluaa tehdä. Siinä mielessä lähtökohdat eivät ole mullekaan ehkä parhaat mahdolliset.

Ensi viikolla pidän esittelyn työstäni muulle projektin henkilökunnalle. Toivottavasti siellä saan palautetta, josta on hyötyä mun työtä ajatellen. On kyllä hyvä, että asun siellä guesthousessa muista ryhmistä olevien ihmisten kanssa, joilla on paljon mielipiteitä ja näkökulmaa ja joista suurin osa on ollut täällä parikin vuotta. Erityisen läheisiksi ja tärkeiksi on muodostuneet välit saksalaisen Güntherin kanssa, joka on porukan ilopilleri ja jolla on myös hyvä käsitys toimistolla tapahtuvista asioista, sekä ihmissuhteista että työhön liittyvistä asoista. Myös uzbekistanilainen Akmal on ollu todella hyvää seuraa ja mielenkiintoinen myös siinä mielessä, että hän ymmärtää syvemmin ympärillä tapahtuvia asioita, kun kerran on paikallinen.

Nyt kun minulla viimein on selkeähkö kuva mitä teen ja etenkin miten, niin varsinainen työnteko on alkanut. Tällä viikolla menen tapaamaan sekä vedenkäyttäjäyhdistyksen (WUA:n) edustajia yhdessä Iskandarin kanssa, hän tulee esittelemään minut ja sitten loppuviikosta Anisian kanssa valtion vesiorganisaatioon. Noita tapaamisia varten minun tulisi nyt kirjoitella listaa kysymyksistä sekä datasta mitä heiltä tarvitsen.

Työni täällä tulee sisältämään lähinnä erinäisiä haastatteluja ja tapaamisia, mittaustulokset saan muilta ja omat mittaukset jätän tekemättä. Tämä siksi, että mittausten tekeminen veisi suurimman osan ajasta, eivätkä mittaustulokset ole työn tärkein osa.

Mittausten jättäminen oli Iskandarin idea, jota ensin yritin vastustella, mutta näin jälkeen päin uskon, että hän on oikeassa. Alun perinkin halusin tulla nimenomaan tapaamaan ihmisiä ja aloittaa tutkimuksen sieltä. Ja mitä tulee mittauksiin niin onhan toki mielenkiintoisempi osa sitäkin puolta se tulosten analysointi, eikä se, että saa istua mittatikun vieressä ja kirjoittaa ylös lukemia vartin välein (mikä olisi silloin ollut tilanne). Mutta, mutta. Jos kävisi niin että innostuisin palaamaan tänne niin osaisin varmastikin suunnitella jo paremmin mitä haluaisin tutkia ja sitten mitkään Iskandarit eivät mua määräilis…

Jahaa, onpas ollu melkonen jaaritus, taitaa olla aika ruveta töihin. Päivän fingerporikin on jo lukaistu ja Tuomas Enbusken ohjelma kuunneltu areenalta. Oli kyllä uusinta. Jeps, kirjoittakaa kommentteja, olis kiva kuulla mitä sinne Suomeen kuuluu?? Suurin kohtaamani tragedia, mistä itse asiassa taisin jo mainitakin, on suklaan ja mansikoiden puute. Olen kyllä valitellut asiasta niin paljon, että pelkään mun kämppisten suunnittelevan jotain aiheeseen liittyvää synttäriks (minkä yritin kyllä pitää salassa)…

Työtä ja Khiva, khivaa!

Hellurei!

Taas on raahauduttu töihin. Voisin tottua siihen, että joku valmistaa joka aamu runsaan, herkullisen aamiaisen ja mun ei tartte ku istua pöytään ja sen jälkeen joku hakee mut kotiovelta töihin… Ja lisäks on kiva, kun aamupalaa ei tarvitse nautiskella yksin, asuinkumppanit on osottautunu oikeen mukavaks seuraks!

Mihin taas en oikeen meinaa tottua on se, että makuuhuoneet on tuhottoman kuumia iltasin. Koska päivät on täällä pitkiä ja uuvuttavia, nukahtamisen kanssa ei oo ollu ongelmia, mutta mitään miellyttävää se ei ole nukkua jossain 30 asteen kuumuudessa. Jossain vaiheessa yötä kyllä viilenee, mutta aamuun mennessä (klo 5) tilanne muuttuu taas. Siitä johtuen klo 6 herääminen ja lähtö lenkille ei tuota ongelmia, nukkumisesta kun ei kuitenkaan tulis mitään. Aika kuluttavaa tällanen varmaan kyllä on…

Töissä oon usein aika väsyny ja keskittymiskyky ei oo ihan huipussaan. Siitä huolimatta jonkunlainen työsuunnitelma on nyt tehty. Turhauttavaa on vaan, että en oikeen pääse alottaa hommia ennenku mun ohjaaja tulee, kun se kirjottaa kaikkiin mun ideoihin, että “juu kannatan, mutta odota kunnes pääsen sinne”. Siis mun tehtävä nyt ennen ens maanantaita on “tutustua materiaaliin” jne, eli aika epämäärästä.

Valitsin tutkimustani varten Amu Darya -nimisen WUA:n (water users’ association, vedenkäyttäjäyhdistyksen) minkä alueella on parikymmentä suurtilaa ja se sijaitsee aivan joen (Amu Daryan) vieressä, josta ne pumppaa valtavin pumpuin vettä kanaviinsa. Alueella tapahtuu (oletettavasti) paljon vedentuhlausta, mikä on haitallista saman kanavaverkoston päässä oleville WUA:lle. Haluaisin mitata alueella nimenomaan vedentuhlausta, siis veden johtamista kanavista suoraan poistokanaviin. Sellaista kuuleman mukaan tapahtuu. Lisäksi haluaisin selvittää luvattoman (ja puoliluvallisen) riisinviljelyn määrän. Riisi kuluttaa n. 5 krt suuremman määrän vettä, kun esim puuvilla.

Tämän lisäksi suunnitelmissa on tehdä kysely ja oma arviointi liittyen kanavien kuntoon. Kyselyn suuntaan muutamalle farmarille ja muulle vedenkäyttäjälle, WUA:n sekä valtion vesiorganisaatioiden henkilökunnalle. Tämän jälkeen teen arvion myös kanavien huoltoon liittyen, kuka niitä huoltaa ja miksi ja onko huolto riittävää.

Siinä se sitten tulee olemaan työn osalta. Toivon, että ehdin tekemään kaiken tämän elokuun loppuun mennessä. Aika on kuitenkin lyhyt ja tarvittaessa saan (?) jäädä tänne pidemmäksikin aikaa. Kolme kuukautta on raja, jonka jälkeen täällä tarvitsee anoa jo oleskelulupaa. Toivon, ettei siihen tarvitse mennä…

Tänään olen lähdössä katselemaan laitteita, mitä voisin käyttää mittauksissani. Se siis iltapäivällä. Sitä ennen istun täällä toimistossa suunnittelemassa ja ikävystymässä kuoliaaksi. Eilen tein pienen irtioton täältä ja lähdettiin yhden projektiassistentin, Anvarin, kanssa Khivaan. Khiva on Khorezmin alueen muinainen (puhuvat jopa 2 500 v iästä) pääkaupunki. Nykyiset rakennukset siellä ovat 1700-1800-luvuilta, 1700-luvulla Khivasta tuli alueen pääkaupunki. Neuvostoaikana osa rakennuksista tuhottiin ja loput toimivat sairaaloina ja viljavarastoina… N. 1970-luvulla tuli voimaan laki historiallisten paikkojen säilyttämisestä, jonka ansiosta tilanne parani. Nykyisin kohde on UNESCO:n suojeluksessa.

Kuvia löytyy jälleen samasta paikasta, osoite edellisessä viestissä…

Jah, jospa jatkais taas näitä hommia tässä. Lähetän osan tästä lämmöstä (+40′C) Suomeen, tulee tännekin miellyttävämpää

Kuvia

Kuvia voi katsella osoitteessa:

http://picasaweb.google.fi/viivimoll/

Tänne ei kummempaa uutta, eilen toimistolla nähtiin kolme sähkökatkosta, pisin kesti lähes kolme tuntia. Katkojen aikana täällä on aika tukalaa, kun ilmastointi ei toimi. Myös internet pätkii välillä tunneiksi, mutta muuten on kyllä verrattain nopea.